Tuo saaren kappeli katsoo kun rannalle tyttönen käy. Suru mielen vallata tahtoo, ei armastaan kuulu, ei näy. Hän muistaa tuon kesäisen päivän ja hunnun ja kukkaset nuo. Luo alttarin kulki hän vierellään mies, jolle syömmensä kuuluvan ties.

Yön lempeä hämärä katsoi kun rakkaus täyttyä sai. Vaan aamu toi arjen ja maksoi se velkaa kai rakastavain. Ja valkoinen laivansa ootti jo rannalla kapteeniaan. Ei luotaan pois päästänyt armastaan ois, vaan uskoi: pian palata vois.

Niin hiljaa, niin hiljaa jäi kaipaamaan suudelmiaan. Niin hiljaa, niin hiljaa käy rannalle uneksimaan: "Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois, niin hiljaa, niin hiljaa jäädä syliini vois."

Mut kohta jo viestiä tuotiin: Meri ollut on niin armoton. Tuuli nousi ja pilvihin synkkiin, loi raivonsa lahjomaton. Ja mustien aaltojen alle vei laivan ja kapteenin sen. Kuin yö, toi se tytölle kylmyyden sydämen iäks särkynehen.

Niin hiljaa, niin hiljaa jäi kaipaamaan suudelmiaan. Niin hiljaa, niin hiljaa käy rannalle uneksimaan: "Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois, niin hiljaa, niin hiljaa jäädä syliini vois." ....(x2)