Minä piikoja pihalla katselen, kuka ois yhä vanhana tuttu, mutta kuinka me vanhaksi päädyttäisiin se onkin jo ihan eri juttu.

Minä heinäsen huulille asetan, siinä katselen piikojen työtä: yksi kantaa jo maitoa kannuissa, kuka ollut on aitassa yötä?

Minä hattua otsalla parannan, sitä auringon neulaset vaivaa, vaiko piikojen poskien punerrus, joka surujani rinnasta raivaa?

Ja astua kuin yli kukkasten, yli päivien kulkuriöiden. Kun piikaani pihalla katselen, renkinä ovia availen.

Onko piikanen milloinkaan katsonut tätä koreaa henkselipoikaa? Joka kesteissä pelimannin palkitsee: ”yli yön, yli työn yhä soikaa!”

Minä piikoja pihalla katselen, sitä kolmannen viljavaa tukkaa, vaikka hymy kuin kesäyö kultainen, kutoo päivin se mustinta sukkaa.

Siinä tummia pilviä pilkottelee, piha sateesta sukkelaan kastuu, kuka porstuaan ovensa avaakaan vielä rinnalla aikoja astuu.

Ja astua kuin yli kukkasten, yli päivien kulkuriöiden. Kun piikaani pihalla katselen, renkinä ovia availen.

Onko piikanen milloinkaan katsonut tätä koreaa henkselipoikaa? Joka kesteissä pelimannin palkitsee: ”yli yön, yli työn yhä soikaa!”