Ruusupenkkiä peittelen talven varalta vaan, joka on taas tuloillaan. Kun palaan mä menneisiin, jolloin istutettiin taimet kahdestaan. Jokin erille meidät vei, unelmamme kestäneet ei.

Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden kaiken tuhlasin. En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin. Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu mun askeleet.

Sade ikkunan kastelee, johon kasvoni mun yksinäiset heijastuu. Kun siihen nyt jään, välähdyksenä nään mä sen kuvan onnellisen. Ilta tummentuu. Kaikki Hänestä muistuttaa, painuu päivä pihlajan taa.

Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden kaiken tuhlasin. En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin. Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu mun askeleet.

Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden kaiken tuhlasin. En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin. Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu mun askeleet ja aina vaan raskaammilta tuntuu mun askeleet.