Jossain paikka on meillekin mis ei oo aikaa enää suruun tähän. Kun uusi oras murtaa muurin, valo pääsis sisään, lämpöö vähän.

Missä vaiheessa sen unohdin, verhot suljin sielun salpasin. Luulin yli talven pärjäisin, must tuliki ylhäinen yksinäinen, jäinen.

Jos vois unohtaa, aloittaa, uudestaan kauniimmin, rakastaa jalommin, pitää kiinni tiukemmin. Sanoo se useemmin, hengittää vapaammin, ymmärtää kauemmin, antaa anteeks paremmin.

Jokainen on toisen läheinen, voi puhaltaa keuhkoihin elämän. Jokainen on äiti heikolle, takaisin auttaa kotiin eksyneen.

Miksei voitais vaan unohtaa, ettei voitu vaan unohtaa? Yhtäkkii nähtäis sävyt selkeemmin, käytettäis värei kaikkii rikkaammin.

Jos vois unohtaa...