Sanat Edu Kettunen

Maija häärää kahvilassa, syksyisessä Krunikassa, radiossa räyhää tylsä blues. Se avaa pienen kuppilansa, miettii sieluansa, jota vaivaa suuri alakuloisuus. Ja tuulet kylmiksi käy ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Matti huokaa krapulassa Olympia-satamassa, tätäkö on arjen sankaruus? vaimo jätti, tuska ei, merituuli voimat vei, jäi vain olon hankaluus. Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Maija muistaa petturuuden, miehen oudon kataluuden, hetken, jolloin sielu lannistuu, ja nuo kielen pikku tervävyydet, pienet sydämettömyydet, joista kasvaa suuri musta puu, joka tuulessa huojuu, kun ruusut lakastuu; koittaa stadin lokakuu.

Matti uhmaa koillistuulta, paljain päin se puree huulta: perkele, jos tapat, tapa nyt. Ja jotenkin niin yksinäinen on tuo hahmo kaljupäinen turvanaan vain sielu virttynyt. Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Viima riipii rikki meren pinnan, lokkiparvi pressan linnan yllä parkuu kesän kuolemaa. Syksy istuu ratikoissa, öljyisissä lammikoissa kasvaa jotain hyvin vakavaa. Ja päivät iltaansa taipuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Ennen pitkää Kruunuhaassa Matti istuu siipii maassa nurkkapöytään Maijan kahvilan. Maija laatii sämpylää, leipää täynnä ikävää, murheita maailman. Ja katseet kohtaa, kannoilla ruusut lakastuu, on stadin lokakuu.

Stiplu lienee siinä että amorill on vähän liian kiirettä, kun koittaa stadin yö. Nää Liisankadun yksinäiset, itsepäiset , niis on tähän hätään kyllä liian kova työ. Ja laivat lähtee ja saapuu ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu. Tuulet kylmiksi jää ja ruusut lakastuu, on stadin lokakuu...