Hän oli maata monta nähnyt, oli itää ja etelää, oli synnyimaa unhoon jo jäänyt. ei tuntenut ikävää. Hän oli kaikissa laivoissa tuttu, oli niissä kuin kotonaan. Hän oli seilannut tyynet ja tuuliset veet, niin kuin mies konsanaan.

Mutt` sitten sattui laiva kerran idän satamaan saapumaan. Sitä katseli hän hetken verran, oli tuttu se muodoltaan. syömmessä silloin niin kummasti liikkui, lipun oman kun nähdä hän sai, oli värit sen vaalenneet, harmaat ja haalenneet, vaan tuttu kai.

Tervehdys saapui sieltä kaukaa hänen rakkailta rannoiltaan. hän muisti taas pitkästä aikaa tuon armahan syntymämaan. Siel`oli rannalla mökki niin harmaa alla tuuhean petäjäpuun, silloin kyyneleet poskille vierimään sai ja hän unhoitti kaiken muun.