Oon miettiny yöllä ja ikävöiny ratkasuu, mut ei sitä löydy. Jos toisen käsistä päästää, aina tälläne arpii jättää. Ois pitäny jutella enemmän, miten se ois menny kaaoksen keskellä? Vaan pahempaan suuntaan, ei se auta et haukkuu ja huutaa. Väärään suuntaan molemmat mentiin, kohdeltiin kaltoin, väärin tehtiin. Mä loukkasin, sä kusetit, revit auki mun sydämen useesti. Miks syytetää virheist? Miks meist on tullu näi hirveit? Niin ilkeit toisii kohtaa, ei pitäny erota koskaa. Nyt meit ei ookaa, piti kestää iha mitä vaan, nyt mä oon yksin, säki oot yksin, etkä paikkaa mun sydämest saa. Tiedän et sattuu molempiin, mikään ei kestä, se todettiin aina vaan uudestaan, ja nyt tää päättyy suudelmaan.

Tää suudelma viimeinen satuttaa, sä sanot "oikeeta tekniikkaa ei olekaan." Tahdon kuulla sun äänen ja siihen nukahtaa. Toivon, että nään sut uudestaan.

Stressi ja tunteiden puutostila sai sisälläni aikaan ukonilman, ja huomaamatta tiemme alkoi eroomaan. Se oli utopista kun käveltiin kaksisteen, vaik suoraan myrskyn silmään, yhtäkkii viha meidän välillämme jatkoi vaan yltymistään. Enkä mä päässy sun sateenvarjon alle suojaan, miks riidellään ja rähistään, kaadetaan haavalle suolaa? Vanhanaikainen parannusmetodi, näin arvet umpeutuu helpommin, ja helpommin toisen kadottaa, vanha suola voi alkaa janottaa, eikä mikään täs maailmas saa sitä sammumaan, ja nopeesti tehdyt päätökset, ne alkaa vaan kaduttaa. Nyt mä oon vapaa omaan suuntaan kulkemaan, tää tarina päättyy viimeiseen suudelmaan.

Tää suudelma viimeinen satuttaa, sä sanot "oikeeta tekniikkaa ei olekaan." Tahdon kuulla sun äänen ja siihen nukahtaa. Toivon, että nään sut uudestaan.