Meitä kevät odottanut ei, se meistä etäntyy, vaikka tanssiin meidät vei. Kuin kirjan sivuun auki jätettyyn vain rakkautemme jäi, kauan sitten hyljättyyn.

Nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään. Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä. Lähtisimme eri teitä, eikä kevät meitä kahlehtia voi, ei voi!

Muistan hamees tummankeltaisen liekehtivän niin yllä ruohon huurteisen. Ja linnut jotka syliis laskeutui vanhat miehet niihin hetkiin unhoittui.

Nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään. Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä. Lähtisimme eri teitä, eikä kevät meitä kahlehtia voi, ei voi!

Jostain uuden laulun tavoitan ja siinä kiitän. Uuden runon meistä kirjoitan, sen vanhaan liitän.

Viinin juon kun lämmintä sen on, en kyyneleitäin koskaan päästä jäätymään. Jälkeen näinkin monen rakkauden, jälkeen näinkin monen rakkauden sinut ain mä nään.

Tartun kaksin käsin tähän elämään, sen aion käyttää. Nielen kaiken ylpeyden, jonka voisin näyttää.

Saanut oon mä oudon elämän, kaikki näyt osui tarkoin kohdalleen. Vaan jälkeen näinkin monen rakkauden, jälkeen näinkin monen rakkauden sulta kysyisin vain: mä liikaako hain?

Nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään. Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä. Lähtisimme eri teitä, eikä keväät meitä kahlehtia voi, ei voi, ei voi