Sä hymyilet ja kysyt kuinka voin, kuinka kohdelleet on vuodet kulkijaa. No miten tässä, kaikki toimii, ei syytä valittaa, kyllä teiltä niltä poimii, sielu kodikseen aina muiston muutaman.

Sua mä usein mietin, sua tietenkin, ei oo oikein ollut syytä unohtaa. Mehän oltiin rakastavaiset, mitä sitä katumaan, vähän liian erilaiset vain, ja kumpikin kai liian omillaan.

Ja mä puhuin sulle aina siitä kuinka kaunis oot, kun sä puhuit vääryyksistä maailman. Ja kun mä nään sut nyt, taas samaan vanhaan ansaan ajaudun, ja taas silmiisi sun mä hukun.

Sä koitit olla mulle aikuinen, järjen ääni, oljenkorsi viimeinen. Mut mä torjuin pelastuksen, ihan niinkuin vieläkin, mut mä tajuun ajatuksen, tapas sun olla ihminen.

Ja mä puhuin sulle aina siitä kuinka kaunis oot, kun sä puhuit vääryyksistä maailman. Ja kun nään sut nyt, taas samaan vanhaan ansaan ajaudun, ja taas silmiisi sun mä hukun. Ja mä puhuin sulle aina siitä kuinka kaunis oot, kun sä puhuit vääryyksistä maailman. Ja kun mä nään sut nyt, taas samaan vanhaan ansaan ajaudun, ja taas silmiisi sun mä hukun. Taas silmiisi sun mä hukun.