Valoisana kesäyönä hiivit vuoteittemme luo. Olit saanut lähtökäskyn isänmaasi kutsui tuo. Silmiäni avaamatta läheisyytes tunsinhan. Unten mailla autuailla luulit pientes uinuvan.

Karhein kovettunein käsin hiuksiamme hyväilit, kähein liikuttunein äänin hyvästejäs kuiskailit. Eron ikävän sä tunsit harteitasi painavan, vaiteliaan tuonenmiehen rinnallasi kulkevan.

Herkin korvin poistuvia askeleitas kuuntelin, silmät kiinni itkemättä tyynyäni puristin. Oven kolahdus ja poissa olit maailmastani. Keskikesä suruviestin toi jo sieltä jostakin.

Suruviestin saapuessa kyyneleitä pakenin. Pikkumiehen urheudella niitä vastaan taistelin. Eivät miehet itke koskaan veljelleni vakuutin, äitiä on säästettävä itselleni toistelin.

Kunnes pirtin naulakosta löytyi risa lakki tuo. hukuttava muiston tulva aukas kyynel padot nuo. Kuka julman sodan keksi kyyneleistä tiennyt ei. Kenpä tahtoi pahaa, miksi, kuinka monta sota vei.

Isän muisto rakkahana säilyy sydämessäni. Taivaankotiin rauhan maahan päättyi kilvoituksesi. Vielä mekin täältä kerran isän luokse pääsemme. Ikihäistä taivaanherran kyynelittä laulamme.