Hän saapui keskiyöllä näin viikatteenkin vyöllä tuo nuori nainen ikuisuuden harso silmillään. Hän kertoi kylmin huulin kuin kaukaa äänen kuulin "Oon sieltä mistä takaisin ei tulla elämään."

Mä katsettansa turhaan hain näin pohjattomat silmät vain kun katsoin niihin tunsin että häntä rakastin. "Voi poika parka, kuolemaa ei yksikään voi rakastaa vain hengen sulta veisin kylmin jäisin suudelmin."

"Sun täytyy olla vanki maan ei sielus pääse kahleistaan On yksinäisyys kohtalosi, auttaa voi mä en. Sä vaikka kaiken oikein teet sua seuraa aina kyyneleet ei murheistansa irti pääse koskaan ihminen."

Mä pyysin suukko muuta ei hän viikatteensa naulaan vei ja tunsin hänen syleilynsä kylmän jäätävän. Hän lähti, otti viikatteen jäin yksin yöhön hiljaiseen en enää pelkää kuolemaa nyt kaiken ymmärrän.

Hän saapu vielä tiedän sen kun aika vierii täyttyen niin silloin suostuu varmaankin hän yhteen suudelmaan. Tuon suudelman kun hältä saan voin vihdoin jättää kylmän maan ja silloin pääsee myöskin sielu irti kahleistaan. En itselleni rauhaa saa kun rakastan vain kuolemaa mä ootan että saapuisi tuo nainen mustissaan.