Me voidaan vetää viel yks biisi. Tän nimi on Paranoid.

Mä jään seisomaan keskelle lavaa, joku vitun kännis omaa ääntänsä avaa. Luuli kai et toivekonserttii tuli, mun sanotuksii suli, mut nyt röökil vaa ravaa. Me voitais käyttää vähän tiheempää haravaa, tai viel parempi käykö et kahestaan karataan? Ei siin taitais edes saranat narahtaa ku oltais jo toisaalla, esirippu valahtaa alas.

Mä oon pyhä mies menkää vittuun mun alttarilt, nimmari sun tissiin vaikken näytäkkää salkkarilt. Hiekka hampaissa rouskuu, ei se vedenpinta ammeessa kusemalla noussu. Oon seepra viivakoodilaitteessa, toistan tyhjät lupaukset taas tammikuun taitteessa. Kaappijuopolla on hyvin pullot uunissa, tehny vitusti duunii ettei tarvis käydä duunissa. Mut on moodis et oon kadottanu tatsini, snortannu satsini, missannu matsini. Hei, mis on se maksimi? Miten ois kesälevy biiteissä Aksimi? Näät sä mun katseeni? Ei paljon kurotella taivaita, en osaa arvostaa ketää muita ku sairaita. Selittäkää nyt noille lapsille jokaiselle, miks pelle, näyttää tänään näin kiukkuselle.

En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nolla nolla nolla. Mitä valtavampi luku pankilla, sitä hankalampi vankila. En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nolla nolla nolla. Mitä enemmän reseptissä lääkkeitä, sitä vähemmän vastaväitteitä.

Ei voi itellee ku nauraa, mä oon tässä, mut en tuu olee kauaa. Eikä kukaa mua tänne kaipaa ku vanhus (taakka) tuu vaihtaa mun vaippaa. Ja laita eteen mitä vaan, jos se tuskaa helpottaa nii kyselemättä nappaan. Hajuton, mauton, väritön, alle auton meen, jaksa en ees itteeni tappaa. Ei oo omatuntoo, ei mitää peruskuntoo sisältä reikiä puhkoo runkoo. Rautalanka kädes katon pupilliin urpoo, mut ei se vittu tajuu, ennenku turpaan murjoo. Numeroks syntyny, kultaan kyltyny, pehmopylly nyt hurjaks vähän yltyny. Ällötän itteenikin, ällötät mua, ällötän sua, kärsitään toisiamme pikemminkin.

En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nolla nolla nolla. Mitä valtavampi luku pankilla, sitä hankalampi vankila. En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nolla nolla nolla. Mitä enemmän reseptissä lääkkeitä, sitä vähemmän vastaväitteitä.

Silmät selällään, en osaa levähtää, räppään jotain vitun peräkylän venäjää. Niskat nyrjähtää, aivot revähtää, tää on painajainen ja pian me herätään. Jotain terävää, puren kieltä. Viillän rintaa, veri virtaa pintaan – elämää. Lasi helähtää, hetken enää pelätään. Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään.