Ruhtinas nukkuu linnassaan kuollut sydän rinnassaan Kun yön tumma varjo peittää maan, hän havahtuu ja nousee vuoteeltaan

Taas tuo vanha himo piinaa lihaa se syövyttää hänen sisintään Ei se tunne rakkautta eikä vihaa se vain polttaa sinisellä liekillään

Joka yö se ajaa hänet matkaan hän yhtyy suden hulluun ulvontaan Neitoon kalpeaan ja viattomaan hän tahtoo käydä kiinni hampaillaan

Vaikka ohut huntu peittää sen hän tietää että se on valkoinen kauniimpi kuin mikään muu, pyöreä kuin taivaan täysi kuu

Neitonen oli vaipumassa uneen kun hän näki tumman hahmon edessään, kuin unen kauan sitten unohtuneen joka kuului edelliseen elämään

Hän hämmästyi, ken olet muukalainen joka saavut musta viitta hulmuten? En ole tavallinen kuolevainen olen ruhtinas yön ikuisen

Neito painoi suunsa hänen suulleen he makasivat kauan sylikkäin Kerrotaan tuon kaunottaren luulleen, että rakkaus voi voittaa pimeyden

Ruhtinas joi veren uhristaan ja pyyhkii suunsa huntuun valkeaan Hänen kirottua sieluaan ei rakkaus voi koskaan koskettaa

Kohti linnaansa hän ratsastaa täyttä laukkaa ratsullaan Eläin korskuu tuskissaan, kun ratsastaja pieksee sitä ruoskallaan

Vain hetken sallii aika armoton pian valo nousee takaa vuoriston niin monta sataa vuotta siitä on, kun tuo onneton sai nähdä auringon

Ruhtinas nukkuu linnassaan kuollut sydän rinnassaan Kun yön tumma varjo peittää maan, hän havahtuu ja nousee vuoteeltaan