Yö saa, peittää maan hunnullaan. Purppuraan vajoaa hetki päivän onnekkaan.

Jo aamusta sain, pitää sua omanain, vaikka leikiksi tiesimme sen vain.

Nyt kuvasi ei mee pois, kangastus ei katoa pois, kuvasi ei mee pois.

Hyväilyt palavat, katseet huolestuvat, mut yritit olla viilee, niin ”nonchalant”.

Ja mä seurasin sua, ja sä kiusasit mua, vaik sä tiesit tää oli suurta ja vakavaa.

Nyt kuvasi ei mee pois, kangastus ei katoa pois, kuvasi ei mee pois.