Allapäin nuo kauneimmat ruusut, muistojeni tarhas´ yhä kukoistaa. Niin moni tallaa jalkoihinsa vain, nuo tunteen kukat, hellät, taipuvaiset, nuo tunteen kukat, hellät, taipuvaiset.

Kukaan ymmärrä ei sorrettua, kun yksinäni saan tietäni mä vaeltaa. Niin hyljättynä kaikilta minä oon, sen määrännyt on kohtaloni varmaan, sen määrännyt on kohtaloni varmaan.

Taas mä riennän muistojeni tarhaan, yön hetket hiljaiset, en unta saada voi. Oi, kärsi sydän, vieri kyynelein, se hetkeks´ huojentaa mun surujani, se hetkeks´ huojentaa mun surujani.

Miksi näitä valitan ja huokaan, kohtalolta ei saa mitään tinkiä, kun kukat kuihtuu, elo tyhjää on, jos en mä niitä kostutella voisi, jos en mä niitä kostutella voisi.