Kun olin vielä pieni, niin usein katselin itku silmissäin tuonne pihaan naapurin. Niin kuin paratiisi se mulle ollut ois, kun leikkikaluna itselläin oli puupala vain.

Kun mieheksi mä vartuin, ja elatuksen hain, sieltä mistä vain sain työtä itsellein, niin usein ajattelin tuota poikaa naapurin, kuinka helpolla sentään saikaan leivän itselleen.

Erään kerran kuulin sairauden murtaneen voimat pojan naapurin, sai haavan sydämeen. Kun puuttui rakkaus, sai vallan sairaus ei rahallakaan voinut saada rauhaa itselleen.

Tuo raha rikkautta ja valtaa, kunniaa. Eihän silti kaikkea rahallakaan saa, vaan samaan paikkaan viimein vie tiemme multaan vaan, siksi en mä itke, vaan tyydyn kohtaloon