Mitkä lienevät muistot vanhan soittimen.

Mistä kertovat tummuneet kielet sen.

Kun kerran soittimeen jousin hiljaa kosketin,

syvältä sielustaan ääniään kuuntelin.

Kovin suuri on tuska soinnin hiljaisen.

Joskus suunnaton kaiku riemun, vapauden.

Kohtalot soittajain kantaen voimanaan.

Lujan hauras se on, viulu kaukaisen maan.

Kerran raukenee käsi vanhan soittajan.

Viulu silloin saa sävelen tummemman.

Muistoksi hiipuvat elon huiput kirkkaimmat.

Soinnuissa itkevät särkyneet unelmat.

Kovin suuri on tuska soinnin hiljaisen.

Joskus suunnaton kaiku riemun, vapauden.

Kohtalot soittajain kantaen voimanaan.

Lujan hauras se on, viulu kaukaisen maan.

Kuka lienetkin joka soitat viuluain.

Koske hellien otelaudan pintaa vain.

Se muistaa julmuuden tien kolkon kuolemaan.

Ystävän viimeisen voittajan riemuissaan.

Kovin suuri on tuska soinnin hiljaisen.

Joskus suunnaton kaiku riemun, vapauden.

Kohtalot soittajain kantaen voimanaan.

Lujan hauras se on, viulu kaukaisen maan.

Miten lyhyt on täällä polku ihmisen.

Jäältä helteeseen tie kulkee usvainen.

Kun kaikki hiljenee viulu yössä yksin soi.

Sen sielun pohjaan ei ihminen nähdä voi.

Kovin suuri on tuska soinnin hiljaisen.

Joskus suunnaton kaiku riemun, vapauden.

Kohtalot soittajain kantaen voimanaan.

Lujan hauras se on, viulu kaukaisen maan.