Kauan suomenlahden rantaan, meren aallot lyöneet on, siellä seisoo vielä linnoitus tuo valloittamaton. Siellä lippu liehui ennen, kaukui askel luutnantin, kun hän oottaen ja toivoen vain katsoi tyrskyihin. Luutnantilla oli morsian, niin kultahiuksinen. Tuolta kaukomailta matkalla taas luokse rakkaiden.

Pilvet nousi, sota syttyi, torvet soivat taisteluun. Nuori levoton luuttnantti, nyt unhoitti jo kaiken muun. Ankarasti aallot löi, vainolainen nähtiin. Laukaukset säkenöi, liekki ahnas laivaa söi. "Hyvä on sille riittää, nyt jo toista tähdätkää!" Nuoren luutnantin tähtiin, jälki musta ruudista jää.

Vene vailla soutajaa pyrkii kohti rantaa. Aalto sen jo kallisttaa, heikko ääni kajahtaa. "Katsokaa" luutnantille tykkimies huudahtaa. "Vene neitoa kantaa, ja se kaatuu jos kiinni ei saa!" Kalveten nut tuijottaa luutnattikin purtta. Muurilta hän sukeltaa kohti neittä uupuvaa. "Auttamaan!" käsky kaikuu, "miehet luutnantin luo!" Aalto kuohuva viimein kaksi nuorta nyt rannalle tuo. Morsiantan pelastaa luutnantti ei voinut. Taisteluista ankarin viimeinen on hällekkin. Tykkien kaiku kiirii, kunniaa luutnantin. Häitä kellot ei soineet, nuoret yhdistää nyt kotimaa.

Kauan Suomenlahden rantaan meren aallot lyöneet on siellä vielä seisoo linnoitus tuo valloittamaton. Ennen lippu liehui siellä, kaikui askel luutnantin kun hän oottaen ja toivoen vain katsoi tyrskyihin. Laulu vanha kaikuu holvistoissa kertoin tarinaa, jonka joskus sydän rakastava siellä kuulla saa. Laulu kertoo rakkaudesta Kastelholman luutnantin.