1. Ne kimmeltää ja loistaa taas lumikenttien kirkkaat tähdet. niin valkean välkkyvä, raikas on maas, niin kuulas, jos kunne sä lähdet. Kas hongat hohtavat hopeissaan, kidekiiltävä koivun on pinta. On peitossa tahrat ja puutteet maan ja kaikki on puhtoisinta.

2. Ja yllä nyt maan lumivalkoisen sadat hohtavat taivaan tulet. Ne viittovat polkuja ihmisten sua seuraten, kunne sä kulet. Ne näyttävät tien ylös korkeuteen yli maisen murehen, huolen, yli tuskain, kaihojen kyynelveen ja pilvien tuolle puolen.

3. Ja näätkö, kas yli muiden nyt yks tiellesi oppaaksi lähti. Sen vienot tuntenet välkkyilyt se on seimen ja joulun tähti. Se loistaa vielä, kun sammuu muut kun kauhu ja synkkyys uhkaa. kun surmaa laulavat metsän puut maa uhkuu tulta ja tuhkaa

4. Ah, loistaa tähtöset taivaaltaan, on tähtinä hangen pinta Ja kell`on tähtöset oppainaan, on hänellä rauhaisa rinta, hän tietää, täällä ett` onneen tuo tää ainoa oikea oppi hyvä ollos, lämpös ja lempes suo, tee kirkkaaksi niin joka soppi.

Aukusti Simojoki