Olen polkuni päässä, tuhansistani erään - ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, eräs päivä on mennyt, on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki, vain silmistä siirtyy ja mennyt taival sen vie. Ja puristus kätten, tosi eilen, tänään unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut, et sinä, en minä, ei tuokio rakkauden. Erään polun vain kuljin, minä kuljin ja sinä. Jäi hymyily surullinen.