Jo aamulla lähdimme aikaisin, emme hukanneet hetkeäkään. Me tahdoimme jokaisen minuutin käyttää tehtäväämme tärkeään. Me etsimme jokaisen talon, joka luolan ja onkalon. Ja hiipuessa jo auringon valon yhä kysyimme – missä se on?

Ei meitä käskenyt kukaan, jonka silmämme nähneet ois. Oman sydämen tuntomme mukaan me vain kuljimme kauaksi pois. Oli kaikki se niin päivänselvää, enää voinut ei jatkua näin. Me päätimme: jokainen askel täältä pois on parempaan päin!

Jos vieläkään saata et ymmärtää, mikä meitä näin vakaasti vie. Se silloin on vaikea selittää, ja turhaakin ehkä se lie. Se kulkee, jota polttaa maa, se kysyy, joka ei rauhaa saa, ja se jonka sydän on janoinen etsii lähdettä totuuden.

Vain yksi voi perille kantaa, vain yksi on tarpeellinen. Vain yksi vie lähemmäs rantaa yli aavojen oikullisten.

Se yksi on sanoista suurin takaa vuosien tuhansien. Se murtaa voi valheiden muurin, sitä kuljemme me etsien.

Siksi rakkaampi on tämä rauhattomuus, joka meitä näin kuljettaa saa. Kuin sydämen kuolemanhiljaisuus, jonka jätimme selkämme taa.

Se kulkee, jota polttaa maa, se kysyy, joka ei rauhaa saa, ja se jonka sydän on janoinen etsii lähdettä totuuden.