Luonto pohjoinen meidät liikkeelle luonnostaan ajaa. Se äiti täällä kai niin on monen kohtalon, miksi tehdä ei enää sinne voi itselleen majaa, miksi paluu meillä on usein mahdoton. Mieli juurilleen kuitenkin se aina halaa, ei aika meidän oo koskaan loputon. Eikö voisi vain ylittää uudelleen rajaa, sinne meno kai täällä suurin toiveemme on.

Siellä ylhäällä joet nuo aina vain toisensa kohtaa, mereen yhdessä sieltä jatkaa kulkuaan. Myötävirrassa huominen monille hohtaa, pato suuri tuo oottaa aina palaajaa

Voisko sittenkin perillä siellä olla vain vapaa, kai kala merellä tuol on onneton. Kuka soisi sen yrittää kotiinsa palaa, jossa paikka tuo kahden virran on.

Siellä ylhäällä