Ei kapealla polulla voi liikaa horjahtaa. Astut harhaan, putoat, et mistään kiinni saa. Polkuni ei valinnut mua, valitsin mä sen. Tahdoin koko rahalla, sain polun kivisen.

Rotkon syvän reunalla, kun miestä punnitaan, ei auta paksu lompakko, ei uho hurjinkaan. Poltettua maata silmänkantamattomiin, katse särkyy, kivet viiltää haavaa kämmeniin.

Ei päivää, ei yötä, ensimmäistäkään, ei päivää, ei yötä, polun pieleen jää. Ei päivää, ei yötä, ajan kultaamaa. Sen aina uudestaan tahdon tunnustaa; rakkaus on vain sana ilman sua.

Jos kapealla polullani horjun uudelleen, tukea saan pyytää, en piiloon enää mee. Aika kulkee kulkuaan myös pienin askelin, matkaa teen mä rotkon yli katsellessakin.

Ei päivää, ei yötä...

Liian kauan vastaan laitoin, muurejani rakensin, sisintäni kuunnellut vain en. Aikani kun peistä taitoin, sitten ymmärsin, on rakkaus suuri lahja, ikuinen.

Ei päivää, ei yötä...