Ne nukkuu liian myöhään ku must tuntuu et saan lisää aikaa mut se on toista päin aina vähän jotain vailla aamut on luotu pakkomielteestä, tupakasta kuka peilikuvas on vastas tunnistan sen nykyään monta vuotta samat rutiinit, tavat samat pakko liikkeet, radat en muuttamaan niit ala nyt asiat vain on vaan näin ei mikään enää palaa eikä pidäkkään tää on kaikki mistä kiinni pidetään

elän mun pääni sisäl mut koitan huomioida muitakin jotka on vielä mun luonani luo mulle, tuo mulle suojani vaikea olla läsnä, en haluu hukuttaa sua manioihin mut sä oot vielä tässä, vaik näit läheltä mun pahoinvoinnin rikkinäisenä himassa koittanu kasata valoja kiinni me selvitään kaikesta, sanoit aina mä uskonkin niin miten voin ikinä luopua? miten voin ikinä irrottaa?