Synnyin tähän maailmaan, olin itkunen vauva. Ku porukat eros, mutsi pisti musat pauhaa. Kuunneltii yöt ja aamut sitä radioo. Ku musa loppu, multa nousi hulabaloo. Mutsi aina aatteli mun parasta skidinä, sit musta tuli saatanan kapinallinen teininä, ku alotin ala-asteen, mutsi tappeli vastaan syöpää. Siinä sivussa kelasin, oonko siihen syypää. Kiusattiin siitä, neljätoista vuotiaaks asti, kunnes purkautu voimat, ja pahasti. Ylä-asteikäsenä kärähdin Pitkäniemeen, mietin mikä meni kasvatukses pieleen. Ei se ollu kasvatus, joka siihen johtikaan. Sitten alettiin miettiä diagnoosia. Papereihin tuhrattiin se vakava masennus ja meitsi alko aiheuttaa vaa enemmän pahennust.

Mä oon kävelly seinillä ja nähny ne demonit, jotka kehottivat mut naruu kaulaan sovittaa. Olen miettiny, miten lopettaa mun eloni, kun en hyvin voinu tosiaan silloin kovinkaan. Piikin ottanu perseeseen, lepositeet siinä sivussa. Toivonu kuolemaa jo kolmetoista veenä. Nyt eteenpäin haparoiden kuljen kivussa. Tukka kasvaa takana, mut elämä on edessä.

Teininä sitä kelas, että ittensä voi tappaa, ihan niin ku nykyään yritetään tappaa aikaa. Mikään ei ollu vittu yhtään yksinkertasta, mut kaukaa saa ettii mutsii sen vertasta. Kannattelee viellä, vaikka olis alla heikko jää, Kannattelee, vaikka mul on jätkien vaatteet pääl. Perhe onki se, joka pitää paljon pystyssä, vaikka otan silmäkulmaan aika usein rystystä. Tällä hetkellä papereissa epävakaa persoona ja voin vannoo et lääkäreille näytän usein kesoa. Lääkkeitä menee niin ku mielisairaalaa (ha ha!) No nii, ja välil hoitoo mielisairaalaa. Lataamon jälkeen tänne kuntoutuspaikkaan, välil sitä miettii, mitä menneisyys sai aikaan. Menettäny monia frendei liikaa siten. Toisinaan naamal on yhä itkuinen ilme.

Mä oon kävelly seinillä ja nähny ne demonit, jotka kehottivat mut naruu kaulaan sovittaa. Olen miettiny, miten lopettaa mun eloni, kun en hyvin voinu tosiaan silloin kovinkaan. Piikin ottanu perseeseen, lepositeet siinä sivussa. Toivonu kuolemaa jo kolmetoista veenä. Nyt eteenpäin haparoiden kuljen kivussa. Tukka kasvaa takana, mut elämä on edessä.

Ku kelaa menneit asioit, niitä samoja, ni miettii mitä kaikkee silloin saikaan aikaan. En haluu syyttää ketää, mut kuka syyttää mua? En mä tommost kohtelua tosiaan kaivannu. Kuka muistaa Iitun vielä ilosena lapsena? Tai voiko kysyy, et kuka Iitun edes muistaa? Mä vannon, nousen vielä ylös pohjamudista. En aio olla lopun elämääni rikki.

Mä oon kävelly seinillä ja nähny ne demonit, jotka kehottivat mut naruu kaulaan sovittaa. Olen miettiny, miten lopettaa mun eloni, kun en hyvin voinu tosiaan silloin kovinkaan. Piikin ottanu perseeseen, lepositeet siinä sivussa. Toivonu kuolemaa jo kolmetoista veenä. Nyt haparoiden kuljen, eteenpäin kivussa. Tukka kasvaa takana, mut elämä on edessä.