Pelko tanssii hymyn laidalla, iho luiden kaunistuksena valkeassa pinnassasi suonet kuohuu, salamoi valo pyhin sotajoukoin hiipii ihmeen ääriviivaa avaruuden kalvon alla kirkonkello huminoi toinen tahtoo jatkuvuutta, toinen hetken kestävän toinen ottaa vaatteet pois ja toinen riisuutuu toinen kasvaa hellyydestä, toinen käärmevyyhden alla; hiillos kytee kumpaisenkin häpyluiden holvissa

Tässä kuoro laulaa ajasta, kun pyhää maata vallattiin tässä kuoro laulaa: Ei se ennen ollut näin, oltiin vain ihmisiä elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen... elävältä haudattuina syvyyksiin lihamme syiden!

Hiki hioo kasvoluita, hampaat välkyy, huuto raikaa vettyneillä ohimoilla kaaret sädekehien minä tunnen pienuuteni kannustavan julmuuteen kannattelemana taakan rajattoman armottomuuden

Tässä kuoro laulaa ajasta kun pyhää maata hävittiin; tässä kuoro laulaa ajasta:

Pian loppu julma kuten täällä sopii olettaa nousee, voittaa jumaluuden, jota kokeiltiin joka tahtoo rakkautta mieli täynnä pelkkää vihaa herää ludelavitsalta, nyrkki kauhoo kylmää lihaa

Ei se ennen ollut näin...