Asemalta asemalle, halki pienoismaailman, olen matkustellut öisin; näkemättä päivän nousevan.

Lapsi olin, kun mä lähdin; poika miehen mittainen. Tuhat yötä, tuhat vuotta, asemilla arpaa heittäen.

Katselitko ikkunasta, kun ne vaihtoi mulle pään, silmät sitoi, huulet sulki? Avain kaulaan, sitten pimeään...

Voitko vielä mua rakastaa, anteeksiannollas en mitään tee. Voitko pelkästään rakastaa, kun syksy jalkojani huuhtelee? Illat nää pitenee...

Löysit jotain, josta emme lähtiessäin tietäneet: oudon viha-rakkautemme, jota toiset eivät sietäneet.

Pieni annos pyhää vihaa, katkeruutta, häpeää, ylpeyttä, kurjaa lihaa - etkö siinä rakkauttamme nää?

Voitko vielä mua rakastaa, anteeksiannollas en mitään tee. Voitko pelkästään rakastaa, kun syksy jalkojani huuhtelee? Illat nää pitenee...

Ootko kotona, jos mä tulen ihan käymään vain...?

Ja voitko vielä mua rakastaa, anteeksiannollas en mitään tee. Voitko pelkästään rakastaa, kun syksy jalkojani huuhtelee? Illat nää pitenee...