Tahdoin laulaa kuin kuuluisa Zimmerman, niitä lauluja mä vieläkin rakastan Jotain niistä mä lainailinkin, itse myöhemmin sen oppisin Että lauluja syntyy kun vituttaa, kun ihmiskunta yössänsä kun kituuttaa Ja mä kirkkaana nään

Niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin

Nämä laulut on kulutustavaraa, ne vain peilailee maailmaa avaraa Nämä laulut ei kirjoihin jää, niiden jälkeenkin on elämää Niiden paatos on itkua naurua ja ne ällöttää voi yhtä Haurua Mutta kirkkaana nään

Niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin

Tämän omistan Dylanin Bobille, perusjätkälle kulttuurisnobille Tästä saa rivin myös jengi uus, jonka aate on aatteettomuus Nämä laulut ei noudata trendiä, siksi niillä on monta frendiä Joiden silmissä nään

Niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin

Vaikka myöhemmin pidinkin Bowiesta, minut kaivettiin kellarikrouvista Minut tempaistiin showbisnekseen, osasinhan A-mollin ja C:een.

Tällä laidalla musiikin sektorin, Irwin kuuroutuu kuinka käy Hectorin Ja kun Leskisen nään

Nään timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin

Olen palannut pikkuisiin lauluihin, kyllästyin ahneisiin naamatauluihin Niin kuin uusiutua aina vois, ettei lentäisi jengistä pois Laulan sen minkä ehdin myös elämään, minkä saavutan tai mistä paitsi jään Sillä elämän nään

Kuin timantin tai ruosteenkin, kuin timantin tai ruosteenkin niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin, niin timantin kuin ruosteenkin.