Olen maa, jonka ihminen hyljännyt on, käärinliinoissa yön vapisen. On taakse jäämässä tulevaisuus lohduton, nään edessäin jäljet menneisyyden...

Minut kasvatti aurinko, tuulet ja yö, ja minä synnytin myös elämää. Minut sai kukoistukseensa ihmisen työ, nyt hänen lapsensa mua myrkyttää!

Silloin sääliin ei vedota voi, eikä historian totuuteen. Kuivaa sympatiaa aina hävinnyt saa, mitä huomenna sillä mä teen?

Minut ahdettu on täyteen ruumita niiden, joita pystynyt en ruokkimaan. Isot rinnoiltani riistää osan pienimpien, asevoimaansa kasvattamaan.

Muistan Dresdenin liekit, huudot Hiroshiman lasten, näen kasvoni silpoutuneet... Taas näen hulluuden merkit ja ahneuden, minut lapseni on häpäisseet.

Silloin sääliin ei vedota voi, eikä historian totuuteen. Kuivaa sympatiaa aina hävinnyt saa, mitä huomenna sillä mä teen?

Vähän lämpöä kaipaan - ydinvoimaa mä saan, jo pilvi piilottaa pian auringon. Mahtipontistako laulaa on ainoastaan, kun siltä voimat kohta riisuttu on...

Silloin sääliin ei vedota voi, eikä historian totuuteen. Kuivaa sympatiaa aina hävinnyt saa, mitä huomenna sillä mä teen?