Istuin kapakan pöydässä sivummalla Ja ynnäsin mahdollisuuksiani. Olin ottanut paukun tai kaksi...

Olin kaatunut pinnalla kaltevalla Ja nyt olin todella turvallani. Ei tää muuttua voi huonommaksi...

Silloin kuulin, kun mies rupes soittamaan Meidän lauluamme - sitä ainoaa. Hän soitti, kuin kertoen pianollaan: Rakkauttakin kuolema vainoaa. Hän soitti meistä - maan enkeleistä.

Siihen kerääntyi rinki kuin lähteen luokse Ja kaikilla kasvoilla väreili huoli. Lasiin livahti kyyneltä monta...

Kukaan ei täältä lämpöiseen syliin juokse. On pöytien yllä kuun pimeä puoli Ja tää hämäryyskin luvatonta...

Mutta mies jakoi lohtua soitollaan. Kaikki kuuntelivat niin kuin nälissään. Ja hän soitti kuin kuuluisi tarinaan, Jossa kaksi lyö kolmatta välissään. Hän soitti meistä - maan enkeleistä.

Se oli pianomies, se oli pianomies Ja se pianomies oli niin... Hiano mies! Se oli pianomies...

Soitto viimein kun loppui, kaikki tahtoivat jäädä Ja tarjoilijat alkoi laskuja kantaa. Niissä laskuissa ei ollut hintaa...

Joku tanssimaan alkoi - ei ne uloskaan häädä. Joku toiselle päätti päällystakkinsa antaa - Ja kaikilla vihlaisi rintaa...

Sillä mies tuli takaisin soittamaan Meidän lauluamme - sitä ainoaa. Hän soitti kuin kuuluisi tarinaan, Jossa muistoja vain muistot vainoaa. Hän soitti meistä - maan enkeleistä.

Se oli pianomies, se oli pianomies ja se pianomies oli niin, hiano mies, se oli pianomies, Ja se pianomies oli niin... Hiano mies!