Luuttumies kirjoitti haikean laulun, surullisemman kuin yksikään muu. Ken sen kuulee, hän kyyneliin sulaa ja kyynelistänsä humaltuu.

Neito tavernan nurkassa itki, itki, ei voinut lopettaa. Nuorukainen sen näki ja itki hyväillen kättänsä kalpeaa. Syttyi kummankin rinnassa se, mikä kauneimmat tarinat aikaan täällä saa.

Luuttumies kirjoitti haikean laulun...

Vaimo miestänsä kotiin kun ootti katkerin mielin: aika jo ois, mies tuon sävelmän naiselleen lauloi, kiukkunsa josko hän lepyttää vois. Katseet kohtasi, silmänsä kostui, lämpö palasi oltuaan kauan pois.

Veli veljeään vihalla muisti, syytä ei muistanut kumpainenkaan. Toinen selkänsä toiselleen käänsi, samaan kun sattuivat tavernaan. Luutunsoittaja laulunsa alkoi, sovinnon kyyneleet sai hän virtaamaan.

Luuttumies kirjoitti haikean laulun...

Laadidan daarandan daadidan daarandan daadidan daarandan daadidan daa, Laadidan daarandan daadidan daarandan daadidan daarandan daadiaadan daa.

Luutunsoittaja hämyssä illan soitti haikeaa lauluaan. Kaikki itkivät noidutun lailla, vapahdus väreili kasvoillaan. Luutunsoittaja, mitä hän siitä? Luuttumies oli onneton mies, eipä joutunut yksin suremaan.

Laadidan daarandan...

Luuttumies kirjoitti haikean laulun...

Tahtoisin kirjoittaa haikean laulun, surullisemman kuin yksikään muu. Tahtoisin kirjoittaa haikean laulun, surullisemman kuin yksikään muu.