Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, jälkeen vuosikymmenten.

Kanootista ahteriin mä joskus siellä jäin, taisi olla vuosi viiskytkuus’. Ja Hakkaraisen Masan krouvin ovensuussa näin. Tivolista kaikui musta blues. Mä olin nuori kuten oli Hakkarainenkin, ja nuorelta niin näytti Hakkaraisen nainenkin. Se haki kaverin, sain seuraa minäkin. On siitä aikaa mennyt ikuisuus.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, jälkeen vuosikymmenten.

Vaikk’ei meillä rahaa ollut juuri ollenkaan, Hakkaraisen ulosmaksu vain. Mut’ silläkin sai jonkin kerran naisen nauramaan, kunnes tuli vuoro rikkaimpain. Ja kujalle kun kuhmu päässä meidät kannettiin, niin Hakkaraisen kanssa ymmärtää näin annettiin: ”Kun tullaan takaisin, on rahaa meilläkin!” Mut’ monta vuotta oottaa sitä sain.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, jälkeen vuosikymmenten.

Rahaa tässä tehty on ja vähän töitäkin, kohta lienee aika eläkkeen. Kun Hakkaraisen Masan vuosi sitten tapasin, niin se sanoi: ”Mennään Köpikseen!” Mä iskin tiskiin luottokortit, Masa rahansa. Me luultiin, että näillähän saa mitä tahansa. Mut’ yö Nyhavenin, sen kertoi kuitenkin, ei nuoruuttaan voi elää uudelleen.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, mieltä kiehtova ja syntinen. Ei mikään enää ole kuten ennen, jälkeen vuosikymmenten.